Olin viikonloppuna tilaisuudessa, jossa kohtasin useita sote-alan kollegoita ja juteltiin paljon asioista kuten alalle päätyminen. Kun kerroin vaihtaneeni ammattia ja opiskelleeni sairaanhoitajaksi vasta muutama vuosi sitten niin useampi totesi, että ”sulla taisi tosiaan olla kutsumus tähän”. No, ei niinkään voi sanoa. Kutsumus tai jokin sen sukuinen on pikemminkin lisäarvo, minkä löysin vasta työn kautta.
Siihen miten päädyin alalle on kaksi kertomusta. Se kaunis, josta moni liikuttuu ja se mistä useampi kollega ehkä hiiltyy. Mutta bear with me, lue loppuun saakka.
Kauniissa, tunteisiin vetoavassa tarinassa on esikoinen, joka vaatii paljon leikkaushoitoa Lastenklinikalla ja nuori äiti, johon hoitajat tekevät syvän vaikutuksen. Oivallus siitä, että nämä hoitajat toiminnallaan, ammattitaidollaan ja kyvyllään kohdata lapsi ja hermostuneet vanhemmat, vaikuttavat koko perheen kokemukseen sairaudesta tai vammasta. ”Vau. Tätä mäkin voisin tehdä.”
Arkirealistisessa versiossa on tuttavan puolihuolimattomasti esittämä kysymys ”koska palaat töihin” kotiäidille, jonka aiempaa alaa riepoo yt-neuvottelut ja jo neljän kotiäitivuoden jälkeen osaaminenkin vaatisi valtavaa päivittämistä. Työtä, mistä on kotiin jäänyt, ei oikein ole enää olemassakaan. Seuraa päiväuniaikaan toteutettu googlailu lähialueen koulutustarjonnasta. Ihan lähellä on sairaanhoitajakoulu. Ja sieltä se ajatus tulee: ”kuinka vaikeaa se nyt voi olla”. Ja kohta perästä: ”ei ainakaan tulis taas yt eikä työt loppuisi”. Matala palkkatasokaan ei sureta, kun ei koskaan ole ollut äveriäs, tärkeintä on että työtä varmasti olisi. Ja loppu on historiaa, paperit vetämään ja seuraavana syksynä kouluun.
Jo ensimmäisenä syksynä pääsee kyynel. Opinnot ovat raskaita, IFA:n äärellä tuntee epätoivoa ja hetki kestää ymmärtää lääkelaskujakin. Ja sehän on vasta alkua. Jäävuoren huippu. Alkaa kliiniset harjoittelut. Keskityn niihin pieniin juttuihin, mihin opiskelijat kuplassaan keskittyvät, enkä ihan vielä tajua, mihin olen ryhtynyt ja mikä vastuu harteilleni vielä tulee. Ala tuntuu kuitenkin omalta, joten mennään loppuun asti. Ja sitten se tulikin se päivä kun olin valmis sairaanhoitaja.
Ja hyvin nopeasti seurasi nöyryys siitä, että mikään eikä kukaan ei ikinä tässä työssä ole valmis. Että edelleen ihan joka päivä huomaan töissä, etten osaa tätä yksin ja, että tämä on vaikeampaa kuin mikään, mitä olisin koskaan osannut kuvitella. Vaikeaa fyysisesti, vaikeaa henkisesti ja vaikeaa älyllisesti. Ainut lohtu on, että vuosikymmeniä tätä työtä tehneet konkaritkin ovat välillä ymmällään. Koskaan et kuitenkaan ole valmis.
Mistä se sitten johtuu? Ensinnäkään ihminen, eikä liioin hoito- tai lääketiede eivät ole muuttumattomia. Koko ajan tulee uutta. Uusia sairauksia ja vaivoja. Kirjo on valtava. Onneksi tulee myös uusia lääkkeitä ja hoitomenetelmiä ja suosituksia. Laitteita ja tarvikkeita. Jos käytännön työ alkaa sujua niin eiköhän seuraavaksi tule organisaatiouudistus tai mitä vielä uusi potilastietojärjestelmä. Niin että terveisiä nuoremmalle minulle: kyllä muuten voi olla vaikeaa.
Tässä kertomuksessa ehkä pitäisi olla lopuksi jokin opetus. Ehkä se on se ylpeys, mikä löytyi matkasta, joka alkoi röyhkeällä googlailulla ja velloo edelleen nöyryyden aallokossa. Sillä kaiken tämän vaikean ja rankan ja päivittäisen riittämättömyyden ja kolmivuoron keskeltä olen löytänyt todella vahvan ammattiylpeyden. Teen päivittäin upeita, toisen ihmisen elämää ratkaisevastikin koskettavia juttuja. Työtehtäviä jotka ovat vaikeita ja raskaita, jotka vaativat minulta osaamista, älyä, maalaisjärkeä, venymistä, sietokykyä, kovuutta, pehmeyttä.
Oma pelastukseni alun törkeän ja röyhkeän virhearvion jälkeen oli se, että sovelluin alalle. En myöskään olisi se hoitaja joka olen ilman sitä perspektiiviä mikä minulla on aiemman työuran ja aiemman elämän kautta. Matkan varrella oppimani nöyryyden kautta löysin rakkauden työhöni. Ja se rakkaus ja ammattiylpeys tuo mukanaan taisteluhalua.
Sosiaali- ja terveysalan työstä todellakin sietää olla ylpeä. Ja todellakin on syytä puolustaa meidän alaa. Tuoda tiettäväksi se, että työn vetovoimaisuus on turvattava myös palkkatason kautta. Että tämä on työ, jota sivistysvaltiossa ei saa päästää romahtamaan ei-toivotuksi.
Niin, se alussa mainittu tilaisuus. Se oli Tehyn perehdytyskoulutus uusille ammattiosastotoimijoille. Koska minä en aio seurata tulevaisuuttani sivusta.
