Iänikuinen kiire

Kun puhutaan hoitajan työn kuormittavuudesta, puhutaan usein myös kiireestä. Kiire koettelee jaksamista ja valitettavan usein se myös uhkaa potilasturvallisuutta. Yhtä usein kuin puhutaan kiireestä ja töihin ”hukkumisesta”, kuulee myös lausahduksia ”vuorotyö, seuraava jatkaa” tai ”jotkut tyypit nyt luo kiireen milloin tahansa”. Yleinen lausahdus on myös ”potilasturvallisuus on työnantajan vastuulla” – jos näin on, niin miksi se olen minä, joka hukun?

Jatkoi seuraava tai ei, on kuitenkin tietyt asiat, joita odotetaan tapahtuvan kussakin vuorossa. On oletusarvoista, että aamupesut on tehty aamuvuoron aikana. Toivottavaa, että valtaosa potilassiirroista ja kotiutuksista olisi tapahtunut aamuvuoron toimesta. Tai että iltavuoro on antanut iltalääkkeet ja tehnyt iltatoimet ennen kuin vuoro siirtyy yökölle. Kun vuoro on niin täynnä tapahtumia, että näiden asioiden tekeminen vuoron aikana uhkaa venyä, syntyy kiire. Toiset sietävät sitä paremmin kuin toiset. Kokemus kiireestä on yksilöllinen ja se myös vaihtelee suhteessa siihen, missä kohtaa työuraasi olet. Ei voi odottaa vasta-alkajalta samaa kiireenhallintaa kuin konkarilta.

Mitä ne tapahtumat sitten ovat? Ei tarvita kuin yksi akuutti rintakipukohtaus tai paljon tukea vaativa omainen. Hoitajasta riippumattomasta syystä myöhästynyt/venynyt lääkärinkierto, jonka johdosta hoitomääräysten saaminen venyy iltapäivään. Viivästynyt siivous tai ruoanjakelu. Myöhässä olevat potilaskuljetukset. Monta raskashoitoista potilasta. Kun tarkastelee potilas-hoitaja -mitoituksia ja todellista arkea, tuntuu usein siltä, että mitoitukset on suunniteltu ihanteellista maailmaa varten. Ihanteellista maailmaa, jossa kaikki potilaat ovat omatoimisia, asiallisia, hemodynaamisesti vakaita ja joiden kotiutuksessa ei ole sosiaalisesta tilanteesta johtuvia kotiutuksen haasteita. Ihanteellista maailmaa, jossa naisvaltaisella alalla ei ole lapsia vatsataudissa ja aina joku puuttuu vuorosta. Ihanteelliseen maailmaan taitaa olla jonkin verran matkaa.

Ihmistä kun hoitaa, osuu kohdalle hyvin usein ”muutama muuttuja”. Elämä on, shit happens. Aika pitkällehän sitä jaksaa. Mutta kun kiire muuttuu toistuvaksi, työvuoro kelloa vastaan juoksemiseksi, niin alkaahan se kuluttaa. Ennen niin rennon työyhteisön ilmapiiri alkaa kiristyä. Väsymys kertaantuu. Ja se kaikki näkyy sekä hoitotyön laadussa että työhyvinvoinnissa. Kiireisestä työyhteisöstä loppuu vähitellen ilo eikä ”akut” lataannu koskaan.

Kun olemme tunnollisia, jatkamme venymistä ja venymistä. Päädymme lopulta tunnollisuuttamme tekemään asioita kiireessä, riittämättömillä resursseilla, riittämättömällä perehdytyksellä tai vain aivan liian väsyneinä. Vaarantaen potilasturvallisuuden. Sen saman potilasturvallisuuden, mistä tunnemme niin kovaa vastuuta, mutta josta ensi-sijaisesti on vastuussa työnantajamme. Ammattilaisina olemme vastuussa omasta työstämme, mutta silloin kun työssämme vaarantuu potilasturvallisuus, olemme velvollisia ilmoittamaan siitä. Emme velvollisia jälleen kerran venymään. 

Jatkuvalla venymisellä osoitamme vain sen, että hoitotyö tällaisenaan pyörii vain tunnollisten hoitajien joustamisella ja venymisellä. Kun venymme, emmekä ilmoita uhkatilanteista, mahdollistamme työnantajiamme jatkamaan samalla tavalla. Potilasturvallisuus ei voi eikä saa olla hoitajan joustamisesta kiinni. Olisiko aika luopua iänikuisesta pärjäämisen ja selviämisen kulttuurista, jossa sahataan itse oksaa altamme? Juuri ja juuri selviytymällä kaikesta, mitä vastaan tulee, peittelemme sitä mikä pitäisi kohdata nyt eikä vasta kun emme enää selviydykään.

Mitään ei saa ilmaiseksi

Tänään mietin sitä, ettei mitään saa ilmaiseksi. Tai jos toinen saa niin joku siitä kuitenkin jossain vaiheessa maksaa.

Meillä on hieno verovaroin toteutettu julkinen terveydenhuolto. Moniin maihin verrattuna meillä annetaan vaativaa hoitoa ja tehdään laajoja tutkimuksia hoitopäivän hinnalla. Joku sairastaa paljon, joku ei koskaan. Yksi ei tohdi arvauskeskuksen jonoissa harmaantua ja käy pörriäisellä, mutta maksaa pitkin hampain samalla veronsa. Aina joku maksaa ja toista se harmittaa enemmän kuin toista.

Ja sitten on kuntayhtymät ja ne pörriäiset, palveluntarjoajat, jotka ymmärrettävästi haluavat myös tulosta. Sillä eihän tämä bisnes nimeltä terveydenhuolto sovi olla tappiollista (vaikka hyvin tiedämme, että se, kuten kaikki ihmiseen liittyvä, ihan ihmeellisen usein sitä on). Kun tahtoo tulosta, täytyy hallita menoeriä ja yksi isoin menoeristä on henkilöstö. Siihen liittyviä kuluja pitää hallita ja leikata löysät pois. Ja taas ollaan tilanteessa, että aina joku maksaa.

Eikä se hinta ole suoraan kahisevaa. Se on uupumusta, kiirettä, pahoinvointia. Ennen kovin rakkaan työn tekemistä paineen alla siten, että oma ammattietiikka on koetuksella. Rimanalituksia, joiden jälkeen vain ajattelet, miten paljon paremmin olisit voinut hoitaa ja miten paljon parempaa potilas olisi ansainnut.

Mutta koska aina joku maksaa, voi miettiä kuka päätyy maksajaksi kun yhä useampi lähtee. Uusille urille tai muihin maihin. Tai uupuu työkyvyttömäksi. Uskon menetys on sellainen juttu, että tietyssä kohtaa ei ole enää paluuta, vaikka kuinka rakastaisikin hoitotyötä.

Oodi perheelle

Koska emme olisi tämä tiimi ilman toisiamme, löytyi inspiraatio Sairaanhoitajaliiton kirjoituskilpailuun hyvin läheltä.

Oodi perheelle

Tämän työn merkittäviä kohtaamisia muistellessa, ajattelee helposti niitä lukemattomia potilaita ja omaisia, joiden rinnalla on kulkenut niin hyvien kuin huonojen uutisten tullessa. Liian usein myös viimeisellä matkalla. Jotta kaiken sen jaksaisi, tapahtuu kuitenkin merkittävimmät kohtaamiset ohimenevinä hetkinä kansliassa tai lääkehuoneessa. Nopeina sananvaihtoina, joissa parhaimmillaan puolesta sanasta tietää, missä kollegan ajatus tänään kulkee.

Nurinkurinen joukko eri-ikäisiä ja taustaisia, vähemmän hentoja, ei niin valkoisiakaan, sisaria ja veljiä, joiden kanssa jakaa ison osan elämästään, mitä omituisimpina kellonaikoina, arkena ja pyhänä. Työperhe, joka tuntee sinusta puolen, jota oikea perheesi ei ehkä koskaan näe.

Merkittävin kohtaamiseni hoitotyössä ei ole siis se satavuotias, joka itki äitiään ja rauhoittui kun lauloin Sinistä unta. Ei edes se rouva keuhkoembolian kanssa, joka osastolle tullessaan huudahti: ”Nyt olen hyvissä käsissä, te tytöt hoiditte miestäni viime vuonna, kun hän kuoli.” Merkittävin kohtaaminen on MET-hälytykseen päättyneen yövuoron jälkeen olkapäälle laskeutuva kollegan käsi, joka sanoo ”päästä jo irti, lähdetään kotiin, seuraava vuoro jatkaa”. Opiskeluaikojen ohjaaja, jota jännityksissäni sanoin vahingossa äidiksi ja jota nyt saan jo sanoa rakkaaksi kollegaksi. Tai se toinen kollega, joka kysyy suoraan väsymyksen hetkellä, että pitäiskö sun jäädä hetkeksi huilaamaan, me tarvitaan sua vielä monta vuotta.

Se hersyvä nauru, jolle ei meinaa tulla loppua. Jonka jälkeen loppuvuoro vajaamiehityksellisenä maanantainakin menee kuin siivillä. Yön tunteina puhutut huolet ja jaetut ilot. Loputtomien kohtaamisten kautta rakennettu perhe, jota ilman ei jaksaisi päivä toisensa jälkeen siivota petipaikkaa seuraavalle potilaalle tulla.

Rutiinijuttu

Kävin tänään lääkärissä ja jäin miettimään, että mitähän me hoitoalan ammattilaiset ajatellaan saavuttavamme kommenteilla, kuten "tätä on nyt paljon liikkeellä"? Siis joo, teoriassa kiva juttu kuulla, en ole luonnonoikku. Epämääräinen talvi ja paljon pöpöjä jyllää, ylläri. Mutta lohduttaako? Ei juurikaan.

Olin 19 kun selkäni leikattiin. Muistan kun ennen leikkausta makasin tuskissani ja anestesialääkäri kävi katsomassa ja kyselemässä allergiat ym. Olin siis aika nuori, perusterve ja ainut käsitys leikkauksista ja sairaaloista oli amerikkalaisista sairaalasarjoista, joissa jotain menee aina pieleen. Anestesialääkäri kysyi, että onko jotain kysyttävää. Kysyin, että onko tässä jotain riskejä, voiko leikkaukseen kuolla. Lääkäri tuhahti ja totesi, että "tää on kuule rutiinijuttu" ja poistui paikalta.

Kun meidän esikoinen syntyi ja tuli selväksi, että tarvitsee leikkaushoitoa, alkoi pitkä useiden erilaisten kohtaamisten ketju. Ja jälleen joku totesi, että "tää on ihan rutiinitoimenpide". Niin, no hieno juttu. Minulle ei ole rutiinia, että pienokaiseni nukutetaan ja leikataan. Minulle tämä on ainutkertaista.

Ja siinä kohtaa kun tuli selväksi, ettei se jäisi ainutkertaiseksi, huomasin muuttuvani kylmäksi suorittajaksi. Seuraavalla kerralla olin äiti, jota ei hetkauttanut yhtään mikään. Ehkä eniten siksi, että halusin rakentaa muurin itseni ja poikaseni ympärille. Tilan, johon kukaan ei pääse alentuvaan sävyyn toteamaan, että "tää on kuule ihan rutiinijuttu".

Toki monta vuotta myöhemmin kohtasi päivä, jolloin totesin omalle potilaalleni sepelvaltimoiden angiografiasta, että tää on kuule ihan rutiinijuttu. Ja samantien tunsin piston sydämessäni, että tämä on se, mitä minun ei ikinä pitänyt sanoa. Nykyään puhun erikoisosaamisesta, että tutkimus tehdään paikassa, jossa on paras mahdollinen osaaminen. Mutta että on luonnollista pelätä ja jännittää. Ja että olet hyvissä käsissä.

On myös potilaita ja omaisia, jotka ehdottomasti hakevat jonkinlaista "sijoitusta". Tulee kysymyksiä kuten "sinä kun olet nähnyt näitä tapauksia, niin miltä meidän isä näyttää, tuleeko se kuntoutumaan?". Ja siinä sitten mietit, millä vastauksella valaisit uskoa ja toivoa tai toisaalta olisit luomatta turhia odotuksia. "Nyt mennään ihan päivä kerrallaan."

Jossain välissä pitäisi ehtiä lukea ihmistä, ja miettiä mikä vastaus toimisi parhaiten. Kenelle voi sanoa aivan suoraan, kuka ahdistuu mistäkin. 

No joka tapauksessa tänään opin, että tämmöistä rajua virustautia on nyt paljon liikkeellä täällä Porvoossa. Sinänsä kyllä ihmettelen, että miksei lääkärin mielestä ollut tarpeen ottaa influenssanäytteitä, sillä eikös niitäkin tilastoja pitänyt kerätä. Mutta olenkin vain potilas. Ja hänelle ihan rutiini J06.9.