Iänikuinen kiire

Kun puhutaan hoitajan työn kuormittavuudesta, puhutaan usein myös kiireestä. Kiire koettelee jaksamista ja valitettavan usein se myös uhkaa potilasturvallisuutta. Yhtä usein kuin puhutaan kiireestä ja töihin ”hukkumisesta”, kuulee myös lausahduksia ”vuorotyö, seuraava jatkaa” tai ”jotkut tyypit nyt luo kiireen milloin tahansa”. Yleinen lausahdus on myös ”potilasturvallisuus on työnantajan vastuulla” – jos näin on, niin miksi se olen minä, joka hukun?

Jatkoi seuraava tai ei, on kuitenkin tietyt asiat, joita odotetaan tapahtuvan kussakin vuorossa. On oletusarvoista, että aamupesut on tehty aamuvuoron aikana. Toivottavaa, että valtaosa potilassiirroista ja kotiutuksista olisi tapahtunut aamuvuoron toimesta. Tai että iltavuoro on antanut iltalääkkeet ja tehnyt iltatoimet ennen kuin vuoro siirtyy yökölle. Kun vuoro on niin täynnä tapahtumia, että näiden asioiden tekeminen vuoron aikana uhkaa venyä, syntyy kiire. Toiset sietävät sitä paremmin kuin toiset. Kokemus kiireestä on yksilöllinen ja se myös vaihtelee suhteessa siihen, missä kohtaa työuraasi olet. Ei voi odottaa vasta-alkajalta samaa kiireenhallintaa kuin konkarilta.

Mitä ne tapahtumat sitten ovat? Ei tarvita kuin yksi akuutti rintakipukohtaus tai paljon tukea vaativa omainen. Hoitajasta riippumattomasta syystä myöhästynyt/venynyt lääkärinkierto, jonka johdosta hoitomääräysten saaminen venyy iltapäivään. Viivästynyt siivous tai ruoanjakelu. Myöhässä olevat potilaskuljetukset. Monta raskashoitoista potilasta. Kun tarkastelee potilas-hoitaja -mitoituksia ja todellista arkea, tuntuu usein siltä, että mitoitukset on suunniteltu ihanteellista maailmaa varten. Ihanteellista maailmaa, jossa kaikki potilaat ovat omatoimisia, asiallisia, hemodynaamisesti vakaita ja joiden kotiutuksessa ei ole sosiaalisesta tilanteesta johtuvia kotiutuksen haasteita. Ihanteellista maailmaa, jossa naisvaltaisella alalla ei ole lapsia vatsataudissa ja aina joku puuttuu vuorosta. Ihanteelliseen maailmaan taitaa olla jonkin verran matkaa.

Ihmistä kun hoitaa, osuu kohdalle hyvin usein ”muutama muuttuja”. Elämä on, shit happens. Aika pitkällehän sitä jaksaa. Mutta kun kiire muuttuu toistuvaksi, työvuoro kelloa vastaan juoksemiseksi, niin alkaahan se kuluttaa. Ennen niin rennon työyhteisön ilmapiiri alkaa kiristyä. Väsymys kertaantuu. Ja se kaikki näkyy sekä hoitotyön laadussa että työhyvinvoinnissa. Kiireisestä työyhteisöstä loppuu vähitellen ilo eikä ”akut” lataannu koskaan.

Kun olemme tunnollisia, jatkamme venymistä ja venymistä. Päädymme lopulta tunnollisuuttamme tekemään asioita kiireessä, riittämättömillä resursseilla, riittämättömällä perehdytyksellä tai vain aivan liian väsyneinä. Vaarantaen potilasturvallisuuden. Sen saman potilasturvallisuuden, mistä tunnemme niin kovaa vastuuta, mutta josta ensi-sijaisesti on vastuussa työnantajamme. Ammattilaisina olemme vastuussa omasta työstämme, mutta silloin kun työssämme vaarantuu potilasturvallisuus, olemme velvollisia ilmoittamaan siitä. Emme velvollisia jälleen kerran venymään. 

Jatkuvalla venymisellä osoitamme vain sen, että hoitotyö tällaisenaan pyörii vain tunnollisten hoitajien joustamisella ja venymisellä. Kun venymme, emmekä ilmoita uhkatilanteista, mahdollistamme työnantajiamme jatkamaan samalla tavalla. Potilasturvallisuus ei voi eikä saa olla hoitajan joustamisesta kiinni. Olisiko aika luopua iänikuisesta pärjäämisen ja selviämisen kulttuurista, jossa sahataan itse oksaa altamme? Juuri ja juuri selviytymällä kaikesta, mitä vastaan tulee, peittelemme sitä mikä pitäisi kohdata nyt eikä vasta kun emme enää selviydykään.