Oodi perheelle
Tämän työn merkittäviä kohtaamisia muistellessa, ajattelee helposti niitä lukemattomia potilaita ja omaisia, joiden rinnalla on kulkenut niin hyvien kuin huonojen uutisten tullessa. Liian usein myös viimeisellä matkalla. Jotta kaiken sen jaksaisi, tapahtuu kuitenkin merkittävimmät kohtaamiset ohimenevinä hetkinä kansliassa tai lääkehuoneessa. Nopeina sananvaihtoina, joissa parhaimmillaan puolesta sanasta tietää, missä kollegan ajatus tänään kulkee.
Nurinkurinen joukko eri-ikäisiä ja taustaisia, vähemmän hentoja, ei niin valkoisiakaan, sisaria ja veljiä, joiden kanssa jakaa ison osan elämästään, mitä omituisimpina kellonaikoina, arkena ja pyhänä. Työperhe, joka tuntee sinusta puolen, jota oikea perheesi ei ehkä koskaan näe.
Merkittävin kohtaamiseni hoitotyössä ei ole siis se satavuotias, joka itki äitiään ja rauhoittui kun lauloin Sinistä unta. Ei edes se rouva keuhkoembolian kanssa, joka osastolle tullessaan huudahti: ”Nyt olen hyvissä käsissä, te tytöt hoiditte miestäni viime vuonna, kun hän kuoli.” Merkittävin kohtaaminen on MET-hälytykseen päättyneen yövuoron jälkeen olkapäälle laskeutuva kollegan käsi, joka sanoo ”päästä jo irti, lähdetään kotiin, seuraava vuoro jatkaa”. Opiskeluaikojen ohjaaja, jota jännityksissäni sanoin vahingossa äidiksi ja jota nyt saan jo sanoa rakkaaksi kollegaksi. Tai se toinen kollega, joka kysyy suoraan väsymyksen hetkellä, että pitäiskö sun jäädä hetkeksi huilaamaan, me tarvitaan sua vielä monta vuotta.
Se hersyvä nauru, jolle ei meinaa tulla loppua. Jonka jälkeen loppuvuoro vajaamiehityksellisenä maanantainakin menee kuin siivillä. Yön tunteina puhutut huolet ja jaetut ilot. Loputtomien kohtaamisten kautta rakennettu perhe, jota ilman ei jaksaisi päivä toisensa jälkeen siivota petipaikkaa seuraavalle potilaalle tulla.
Tämän työn merkittäviä kohtaamisia muistellessa, ajattelee helposti niitä lukemattomia potilaita ja omaisia, joiden rinnalla on kulkenut niin hyvien kuin huonojen uutisten tullessa. Liian usein myös viimeisellä matkalla. Jotta kaiken sen jaksaisi, tapahtuu kuitenkin merkittävimmät kohtaamiset ohimenevinä hetkinä kansliassa tai lääkehuoneessa. Nopeina sananvaihtoina, joissa parhaimmillaan puolesta sanasta tietää, missä kollegan ajatus tänään kulkee.
Nurinkurinen joukko eri-ikäisiä ja taustaisia, vähemmän hentoja, ei niin valkoisiakaan, sisaria ja veljiä, joiden kanssa jakaa ison osan elämästään, mitä omituisimpina kellonaikoina, arkena ja pyhänä. Työperhe, joka tuntee sinusta puolen, jota oikea perheesi ei ehkä koskaan näe.
Merkittävin kohtaamiseni hoitotyössä ei ole siis se satavuotias, joka itki äitiään ja rauhoittui kun lauloin Sinistä unta. Ei edes se rouva keuhkoembolian kanssa, joka osastolle tullessaan huudahti: ”Nyt olen hyvissä käsissä, te tytöt hoiditte miestäni viime vuonna, kun hän kuoli.” Merkittävin kohtaaminen on MET-hälytykseen päättyneen yövuoron jälkeen olkapäälle laskeutuva kollegan käsi, joka sanoo ”päästä jo irti, lähdetään kotiin, seuraava vuoro jatkaa”. Opiskeluaikojen ohjaaja, jota jännityksissäni sanoin vahingossa äidiksi ja jota nyt saan jo sanoa rakkaaksi kollegaksi. Tai se toinen kollega, joka kysyy suoraan väsymyksen hetkellä, että pitäiskö sun jäädä hetkeksi huilaamaan, me tarvitaan sua vielä monta vuotta.
Se hersyvä nauru, jolle ei meinaa tulla loppua. Jonka jälkeen loppuvuoro vajaamiehityksellisenä maanantainakin menee kuin siivillä. Yön tunteina puhutut huolet ja jaetut ilot. Loputtomien kohtaamisten kautta rakennettu perhe, jota ilman ei jaksaisi päivä toisensa jälkeen siivota petipaikkaa seuraavalle potilaalle tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti