Tänään mietin sitä, ettei mitään saa ilmaiseksi. Tai jos toinen saa niin joku siitä kuitenkin jossain vaiheessa maksaa.
Meillä on hieno verovaroin toteutettu julkinen terveydenhuolto. Moniin maihin verrattuna meillä annetaan vaativaa hoitoa ja tehdään laajoja tutkimuksia hoitopäivän hinnalla. Joku sairastaa paljon, joku ei koskaan. Yksi ei tohdi arvauskeskuksen jonoissa harmaantua ja käy pörriäisellä, mutta maksaa pitkin hampain samalla veronsa. Aina joku maksaa ja toista se harmittaa enemmän kuin toista.
Ja sitten on kuntayhtymät ja ne pörriäiset, palveluntarjoajat, jotka ymmärrettävästi haluavat myös tulosta. Sillä eihän tämä bisnes nimeltä terveydenhuolto sovi olla tappiollista (vaikka hyvin tiedämme, että se, kuten kaikki ihmiseen liittyvä, ihan ihmeellisen usein sitä on). Kun tahtoo tulosta, täytyy hallita menoeriä ja yksi isoin menoeristä on henkilöstö. Siihen liittyviä kuluja pitää hallita ja leikata löysät pois. Ja taas ollaan tilanteessa, että aina joku maksaa.
Eikä se hinta ole suoraan kahisevaa. Se on uupumusta, kiirettä, pahoinvointia. Ennen kovin rakkaan työn tekemistä paineen alla siten, että oma ammattietiikka on koetuksella. Rimanalituksia, joiden jälkeen vain ajattelet, miten paljon paremmin olisit voinut hoitaa ja miten paljon parempaa potilas olisi ansainnut.
Mutta koska aina joku maksaa, voi miettiä kuka päätyy maksajaksi kun yhä useampi lähtee. Uusille urille tai muihin maihin. Tai uupuu työkyvyttömäksi. Uskon menetys on sellainen juttu, että tietyssä kohtaa ei ole enää paluuta, vaikka kuinka rakastaisikin hoitotyötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti